Paperimassapaholaisia ja kärsimystä

Olipa kerran kanaverkko.

  Ensimmäisen kouluvuoteni loppuvaiheilla pääsimme leikkimään kanaverkolla ja paperimassalla.. Viime kerrasta olikin vierähtänyt liki yhdeksän vuotta, joten rehellisesti en tiennyt mitä odottaa..

  Katsoin muiden laittavan käsiinsä paksuja turvahanskoja kanaverkon terävien kulmien varalta. Hymähdin ääneen ja kävin töihin paljain käsin ja pönkitin jo niin machokkuudestaan tunnettua egoani. TAIDEHAN ON PUHDASTA KÄRSIMYSTÄ!
  Verta, naarmuja, reikiä, jopa mustelmia jäi muistoksi työn ensimmäisestä vaiheesta..

  Ei mennyt kuin hetki, niin pöydällä kökötti jonkin nisäkkään epämääräinen pysti. Sen oli aikomus olla ihan normaali koiran muotokuva mutta kuten aina, mopo lähti käsistä.. 

 ..mikä hemmetin mopo, mulla mitään mopoo alusta lähtienkää ollu..

 Mutta muutaman tunnin liisterileikkien ja maalisotkujen jälkeen pysti alkoi saamaan aika veikeän ulkomuodon. Joka päivä kaapin päältä ohikulkijoita tuijotti suu ammollaan hieman demonisen näköinen suurikorvainen olento.

Niin syntyi tämä kauhistuksien kanaverkkokamaluus

Opettaja kysyy

 "miten persoonasi näkyy tässä työssä?"

..

..."mielestäni aika hyvin.."

  Kyllä. Persoonani näkyy ehkä vähän liiankin hyvin tässä työssä. Huolettavaa.

  Mutta näin tiivistettynä olen ihan tyytyväinen työhön.. ottaen huomioon että se tehtiin juosten kustuna, viime tingassa, iltaisin hämärässä, autiossa maalausluokassa kaikkien muiden istuessa kotona viettämässä vapaa-aikaa. 

..Ja se selittää varmaan miksi koirani muuttui demoni-sika-kykloopiksi joka oksentaa sateenkaaria..

 ..mutta.. Ei se nyt niiiin huonosti mennyt..

Suu kiinni ja sivellin käteen!

  Tartut kynään ja hetken päästä paperilta tuijottaa takaisin seitsenpäinen sarvekas rusakko joka pakeni mielikuvituksesi syövereistä kätesi kautta maailmaan.
Sellaista se on.. Taide, siis.
   Ehkä päätän maalata kauniin kukkakedon, ehkä maailmanlopun. Ehkä maalaan maailmanlopun kukkakedolla. 

..Ja niin rikkoutui harmonia.

Kuka olen, mitä teen?

  Ensimmäiset piirrokseni taiteilin olohuoneen valkoiseen tapettiin vahaväreillä. Ne olivat hyvin imartelevia ihmisen anatomiasta kiinnostuneen nelivuotiaan lapsen teoksia. (Köh, köh) Eihän siitä koskaan kiitosta tullut mutta harjoittelu lähti pienestä pitäen. Ala-asteella vihkoja koristivat haulikot ja lentävät siat, eivätkä nekään olleet kovin reippaasti opettajien suosiossa.
  Opin silloin että taide on tehty mielipiteitä herättämään, mutta opiskelemaan lähdettyäni jouduin opettelemaan asiallisemman ilmaisun. Opiskelen graafiseksi suunnittelijaksi joten asiakkaan toiveet menevät oman tahdon edelle. Jos asiakas pyytää piirrosta ruususta niin ruusun hän myös saa vaikka käsi tahtoo vääntää kranaatin kukanvarren jatkoksi. 

Mutta taide on loppupeleissä pelkkää roskaa ja sitä suollankin oikein olan takaa.

Tänne siis lätkin kaiken (en ehkä kuitenkaan kaikkea) sen epämääräisen sotkun ja kaaoksen mitä nämä pienet taiteilijan kätöseni koskaan saavatkaan aikaan.

Rakkautta ja rauhaa kaikille tai jotain sinne suuntaan~