Paperimassapaholaisia ja kärsimystä

Olipa kerran kanaverkko.

  Ensimmäisen kouluvuoteni loppuvaiheilla pääsimme leikkimään kanaverkolla ja paperimassalla.. Viime kerrasta olikin vierähtänyt liki yhdeksän vuotta, joten rehellisesti en tiennyt mitä odottaa..

  Katsoin muiden laittavan käsiinsä paksuja turvahanskoja kanaverkon terävien kulmien varalta. Hymähdin ääneen ja kävin töihin paljain käsin ja pönkitin jo niin machokkuudestaan tunnettua egoani. TAIDEHAN ON PUHDASTA KÄRSIMYSTÄ!
  Verta, naarmuja, reikiä, jopa mustelmia jäi muistoksi työn ensimmäisestä vaiheesta..

  Ei mennyt kuin hetki, niin pöydällä kökötti jonkin nisäkkään epämääräinen pysti. Sen oli aikomus olla ihan normaali koiran muotokuva mutta kuten aina, mopo lähti käsistä.. 

 ..mikä hemmetin mopo, mulla mitään mopoo alusta lähtienkää ollu..

 Mutta muutaman tunnin liisterileikkien ja maalisotkujen jälkeen pysti alkoi saamaan aika veikeän ulkomuodon. Joka päivä kaapin päältä ohikulkijoita tuijotti suu ammollaan hieman demonisen näköinen suurikorvainen olento.

Niin syntyi tämä kauhistuksien kanaverkkokamaluus

Opettaja kysyy

 "miten persoonasi näkyy tässä työssä?"

..

..."mielestäni aika hyvin.."

  Kyllä. Persoonani näkyy ehkä vähän liiankin hyvin tässä työssä. Huolettavaa.

  Mutta näin tiivistettynä olen ihan tyytyväinen työhön.. ottaen huomioon että se tehtiin juosten kustuna, viime tingassa, iltaisin hämärässä, autiossa maalausluokassa kaikkien muiden istuessa kotona viettämässä vapaa-aikaa. 

..Ja se selittää varmaan miksi koirani muuttui demoni-sika-kykloopiksi joka oksentaa sateenkaaria..

 ..mutta.. Ei se nyt niiiin huonosti mennyt..